Viimeinen laiva

Musikaali – Turun Kaupunginteatteri – Turku

Loading...

ESITYKSEN TIEDOT

Päänäyttämö
Itäinen Rantakatu 14

Näytännössä:
14.9. – 30.12.2017

Kesto:  2 h 40 min
Väliaika: Kyllä
Liput: 39 – 47 €

OSTA LIPUT
JAA FACEBOOKISSA

Viimeinen laiva

John Logan, Brian Yorkey, Sting

Viimeinen Laiva on uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut 16-kertainen Grammy-voittaja Sting.

Tarina sijoittuu englantilaiseen Wallsendin kaupunkiin, jonka asukkaiden elämä on aina pyörinyt telakan ympärillä. Tarinan päähenkilö, nuori Gideon Fletcher unelmoi kuitenkin toisenlaisesta tulevaisuudesta. Hän jättää Wallsendin, telakan ja elämänsä rakkauden nähdäkseen maailmaa. Kun Gideon palaa kotiin 14 vuotta myöhemmin, hän löytää Wallsendista henkitoreissaan olevan telakan sekä toisen miehen kanssa kihloihin menneen nuoruudenrakastettunsa – ja päättää pelastaa molemmat.

Viimeisen Laivan rooleissa nähdään muun muassa Tom of Finland -musikaalissa Touko Laaksosen upean nimiroolin tehnyt Olli Rahkonen, Taneli Mäkelä, Suurlähettiläistä tuttu Jussu Pöyhönen, sekä Rock of Agesissa loistaneet Anna Victoria Eriksson ja Mikael Saari. Kymmenen muusikon orkesteria johtaa kapellimestari Jussi Vahvaselkä. Esityksen ohjaa Mikko Kouki.

Tekijät

Teksti: John Logan, Brian Yorkey, Sting
Kapellimestari: Jussi Vahvaselkä
Ohjaus: Mikko Kouki
Julistekuva Marita Koivisto
Esityskuvat Otto-Ville Väätäinen

Rooleissa

Olli Rahkonen, Taneli Mäkelä, Jussu Pöyhönen, Anna Victoria Eriksson, Mikael Saari, Jonas Saari, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund

Orkesteri: Ari Kataja, Juha Keskinen, Taneli Korpinen, Markus Länne, Matti Moilanen, Jarmo Nikku, Ville Pere, Katariina Sallinen, Marja Sihvo, Marko Valtonen, Joni Vierre, Ville Vihko

Liput

Ma-to arkiesityksiin kaikki liput 39€
Pe-la perusliput 47 €
Eläkeläiset 42 €
Opiskelijat 39 €
(Tyky-etu käy maksuvälineenä)

Esitysajat

Ensi-ilta 15.9.2017 Turun kaupunginteatteri

Syyskuu

to 14.9.2017 klo 19.00 Ennakko
pe 15.9.2017 klo 19.00 Ensi-ilta
la 16.9.2017 klo 19.00
to 21.9.2017 klo 19.00
pe 22.9.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
la 23.9.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
to 28.9.2017 klo 19.00
pe 29.9.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
la 30.9.2017 klo 14.00 ja klo 19.00

Lokakuu

pe 6.10.2017 klo 19.00
la 7.10.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
pe 13.10.2017 klo 19.00
la 14.10.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
pe 20.10.2017 klo 19.00
la 21.10.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
pe 27.10.2017 klo 19.00
la 28.10.2017 klo 14.00 ja klo 19.00

Marraskuu

pe 10.11.2017 klo 19.00
la 11.11.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
pe 24.11.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
la 25.11.2017 klo 14.00 ja klo 19.00

Joulukuu

la 2.12.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
to 7.12.2017 klo 19.00
pe 8.12.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
pe 15.12.2017 klo 19.00
la 16.12.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
ke 20.12.2017 klo 19.00
pe 29.12.2017 klo 14.00 ja klo 19.00
la 30.12.2017 klo 14.00 ja klo 19.00

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa – itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman ”The Last Ship”-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia … huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista ”jes jes jes”-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että ”Viimeinen laiva” saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa – aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. ”Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!” Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Telakkaväellä on pomppufiilis

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen ”nuoresta vanhaksi”-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia…

Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, ”yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan”. Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari)

Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin ”yhteisen tekemisen meininki”. Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja ”katsokaa minua”-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu – ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma … joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen… Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa ”mukana oon”, niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen

Meg ja Gideon

Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika – suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. ”Hyvin upposi!” iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 27.9.2017


Turun Kaupunginteatteri | Iso näyttämö | Pieni näyttämö | Sopukka | Itäinen Rantakatu 14, 20800 Turku | Myyntipalvelu: 02 262 0030 | Puhelinvaihde: 02 262 0000 | Lippis Itäinen Rantakatu 14, 20800 Turku, avoinna ti-la 12 – 19 | teatteri.turku.fi


Turun Kaupunginteatterissa nähdään vuosittain n. 400 esitystä. Omia ensi-iltoja turkulaisessa teatterissa on vuosittain 5 – 10, tämän lisäksi teatterissa nähdään lukuisia vierailunäytäntöjä. Turun Kaupunginteatteri luetaan suureksi suomalaiseksi teatteriksi ja siellä vierailee vuosittain n. 100 000 katsojaa.  Turun Kaupunginteatterin teatteritalossa oli iso peruskorjaus, joka valmistui syyskuussa 2017.