RAKASTUNUT SHAKESPEARE

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatteri

 Seitsemän Oscaria aikoinaan napsinut elokuva Rakastunut Shakespeare kuuluu meikäläisellä näkemättä jäi -sarjaan, mutta jostain kumman syystä innostuin valtavasti kuullessani sen tulevan Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja nähtyäni julistekuvat. Nyt olisi luvassa näemmä kuumia katseita ja tunteiden paloa, ja romantiikkaosasto onkin loistanut poissaolollaan ainakin minun näkemissäni esityksissä. Olen onnistunut aika hyvin välttelemään myös rakkausaiheisia elokuvia ja ehkä siitä syystä on tämä leffakin jäänyt näkemättä – siirappinen vyörytys kai vähän pelottaa, jos sellaista olisi kenties luvassa. Ettei vaan sisäinen romantikkoni heräisi, jestas sentään!

 Nyt näytelmän näkemisestä on kulunut liki viikko ja koen olevani vaikeuksissa kirjoittamisen suhteen. Haluan myös oman muusan, joka innostaisi entistä parempiin ja lennokkaisiin suorituksiin, vai pitäisikö hankkia sulkakynä ja vaihtaa formaattia täysin? Sitä paitsi Rakastunutta Sheikkispearea ajatellessa lähtee välittömästi soimaan päässä Olavi Uusivirran Rakkautta ilmassa -kappale ja ajatukset lähtevät muille urille. ”Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa”. Tuo biisi voisi lähteä soimaan siinä kohdassa, kun Will Shakespeare (Heikki Ranta) kohtaa tanssiaisissa ensimmäisen kerran viehättävän Viola-neidon (Miila Virtanen) ja katseet ovat sitä luokkaa, että katsomossa tulee hiukan kateellinen olo. Illan komeinta kampausta kunnialla kantava lordi Wessex (Mikko Vihma) vetelee välittömästi mustia sukkia jalkaansa, kas kun neito on jo hänelle vaimoksi luvattu kuningattaren siunauksella ja eihän se nyt passaa, että samalle tontille ilmaantuu useampi paaluttaja, jos näin voi sanoa. Kilpakosijasta on päästävä eroon.

 No, toisaalla sitten takkuaa Shakespearen kirjoitushommat, kun uutta hupinäytelmää pitäisi rustata mutta ei vaan lähde ei. Paineen alla ei synny mitään, se on täälläkin suunnassa huomattu, joten tunnen miehen tuskan kyllä. Näytelmän nimi on sentään valmiina, Romeo ja se-joku-kuuluisan-merimiehen-tytär (ja mukana pitää olla koira, siitä kaikki tykkää). Sitä sitten lähdetään työstämään taidoiltaan varsin sekalaisen näyttelijäsakin kanssa – miehet tietysti naisten rooleissa, koska siihen aikaan naisia ei lavalla missään tapauksessa nähty. Romeon rooliin ei vaan tahdo löytyä ketään sopivaa koe-esiintymisistä huolimatta, kunnes paikalle saapuu ilmiömäinen Thomas Kent ja homma on sitämyöten selvä. Ken onkaan tämä salaperäinen nuorukainen? No hänhän on tietysti mieheksi sonnustautunut ja irtoviiksiin luottava Viola de Lesseps, Shakespearen suuri ihailija, mutta totuus käy ilmi vasta myöhemmässä vaiheessa.

 Korviaan myöten pihkaantunut Will latelee neitokaiselle kollegansa ja ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Hut eiku Leppänen) avustuksella sonetteja parvekkeen alla ja kirjoitusinto ottaa tuulta alleen ah niin ihanasta, mutta kielletystä rakkaudesta. Romeo ja Julia saa alkunsa kiehtovalla tavalla, ja kohtauksia harjoitellaan sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Hupinäytelmä tosin muuntuu traagiseksi rakkaustarinaksi. Kiehtovaa on myös seurata teatteriseurueen edesottamuksia, tulevan näytelmän esityspaikkaa kun joudutaan vaihtamaan lennossa (ja käsiohjelma valottaa vielä lisää näitä teatterikuvioita ja todellisia henkilöitä).

 Lämmin värimaailma niin vaatteissa kuin koko näyttämöllä viehätti silmääni suunnattomasti, ja olihan tämä nyt aikamoista silmäkarkkia noin muutenkin, miehiä mekoissa ja kalukukkaroissa. Erityispointsit etenkin Jouko Klemettilälle, Unto Nuoralle ja Petrus Kähköselle näistä visioista…

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikaReipasta musiikkia ajan hengessä, tietäväinen kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen), miekkailua, koira – ja erityisen paljon pussailua. Tuli ihan mieleen se, kun katselin SKAM-sarjaa (olenhan oivallista kohderyhmää) ja välillä piti melkein hakea huulirasvaa, kun rohtuu huulet jo pelkästä ajatuksestakin saatikka sitten katselusta. Nyt meinasi käydä samoin, mutta jostain syystä vasen käteni puutui loppupuolella (sydämelle ehkä liikaa oli tämä?) ja olisin tiputtanut huulirasvat lattialle kuitenkin.

 Ja onhan se rakastunut pari nyt ihana! Kemiat kohtaavat, eikä joudu kiemurtelemaan liiasta siirappisuudestakaan. Lienee turha mainita, että Heikki Ranta on nappivalinta näemmä ihan mihin tahansa rooliin. Moista läsnäoloa harvoin on ollut tarjolla ja nyt sitä sitten saa kyllikseen. Nauttikaamme siis! Erikseen pitää vielä mainita konkari Rauno Ahonen, jonka suhteen silmäni aukesivat Suomen hauskin mies -näytelmän myötä. Seuralaiseni kuiskasi kesken kaiken ”että tuohan vetää kuin Jussi Jurkka” ja sitä mielikuvaa ei sitten saatu millään pois, ja Fennymanin ilmestyminen lavalle hihitytti jo valmiiksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. kiitos HKT!)

Talle / Teatterikärpänen 25.1.2018