Komedia – Tampereen Työväen Teatteri – Tampere

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Pasi Was Here / Tampereen Työväen Teatteri

 Veikko Nuutisen kirjoittama ”Pasi was here” palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä ”ensimmäisen Pasin” jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin ”ai että, onkohan tässä sitä ja sitä” tai ”mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet”, vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan ”nollata” itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus – aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto…) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat… Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.

 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. ”Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä”. Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä…

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Talle / Teatterikärpänen 31.1.2018