Palkkamurhaajan painajainen

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri

Vuosi sitten keväällä minun piti mennä oikein Lontooseen katsomaan farssia nimeltään ”The Painkiller”, päärooleissa Kenneth Branagh ja Rob Brydon. Ostin lipunkin, ja sitten myöhemmin silmät ristissä keskellä yötä lentoja ostelemaan. Kaikki ok klik juu en tarvitse peruutusmahdollisuutta klik maksa ja varmista klik. Ja sen jälkeen huomasin ostaneeni menomatkalle iltapäivälennon, kun piti ostaa aamulento. Lähdin kuitenkin matkaan tietoisena siitä, että minulle jäisi reilu tunti aikaa ehtiä lentokentältä teatteriin. Kuten arvata saattaa, en ehtinyt. Vartista taisi jäädä kiinni. Päätin, etten ikinä enää lähde ulkomaille katsomaan yhtään mitään ja pysyttelen vastedes kotimaassa (tämän jälkeen sössin vielä yhden toisenkin reissun lentojen takia, siitä ei moni edes tiedä eikä tule tietämäänkään…). Varsinainen Teatterikärpäsen painajainen siis, enkä pitkään aikaan halunnut kuulla sanaakaan tästä näytelmästä.

 HKT:n syksyn ohjelmistoa tutkiskellessani tajusin, että vaikuttaapa jotenkin tutulta nyt nämä juonikuviot ja laskin yksi plus kaksi. Haa, sama näytelmä! Veitsi oli otettu haavasta pois kaivelemasta jo aikaa sitten, joten menoksi. Hotellin vierekkäisiin huoneisiin majoittuu sydänsuruissaan rypevä, itsemurhaa hautova valokuvaaja Frank (Iikka Forss) ja palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen), jolla on tähtäimessään hotellia vastapäätä sijaitseva oikeustalo ja sinne myöhemmin tuotava tärkeä todistaja.

Enempää juonikuvioista ei sitten oikein pystykään kertomaan. Sen voi todeta, että pieleen menee ja huolella molempien äijien hankkeet. Ihan kaksistaan eivät Kinnunen ja Forss pääse koheltamaan, sillä huoneissa lappaa muutakin väkeä : työintoa uhkuva hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin sydänsurujen aiheuttajat vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi mielitietty Edgar (Jouko Klemettilä) sekä tietysti vielä poliisikin (Sauli Suonpää), joka saa kylmintä kyytiä osakseen. Kunnon slapstick-tyylistä kohkaamista törmäilyineen ja kaatuiluineen, ja siihen päälle vielä ilmeikkäät herrat päärooleissa ja ”varsin tylsä ihminen” Iikka Forss, jonka roolihahmolla on päällä jatkuva puheripuli. ”Ihmisripuli!!”-tokaisu huvitti kohtalaisesti. Sääliksi kävi Ralphia, kun moista hölinää joutui koko ajan kuuntelemaan ja siinä vielä erinäisten pistosten aiheuttamien liikekuvioiden kanssa yrittää skarpata ja pestinsä hoitaa. Sääliksi kävi myös raasupaasu poliisia, jolla oli kyllä varsin elastinen meininki noin yleensäkin (kuten allaolevasta kuvasta näkyy…)

 Muutamaankin otteeseen tuntui siltä, että kärvähtää taas naurusulake ja takaraivossa tykytti enteellisesti, sen verran poskettomiin kierroksiin etenkin loppupuolella ylletään. Tämä jos mikä on oivallinen valinta pikkujouluporukoille, sillä kestokin on juuri passeli ja vielä ehtii jonnekin syömään, ja siitä vielä tanssiparketille vetelemään samanlaisia muuveja kuin Ralph. Moni on sanonut, että Kinnunen ja Forss ovat tässä liekeissä, ja meno on kyllä sellaista välillä, että vähän pelkää niin käyvän ihan kirjaimellisestikin.

 Olisipa saanut olla teatterikärpäsenä katossa kun tätä on harjoiteltu… Minulla oli ilo olla katsomassa ”Näytelmä joka menee pieleen”-sekoilun harjoituksia Tampereen Teatterissa viime syksynä, ja senhän ohjasi Mika Eirtovaara myös. Oli muuten aikamoista repeilyä harkkojen lomassa!

 ”Nautinnollista iltaa!”

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 6.9.2017