Draama / Komedia – Tampereen Työväen Teatteri – Tampere

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja ”Jätkät hei!”-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Talle / Teatterikärpänen 2.2.2019