Vuonna 85 – Kuopio Remix

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Vuonna 85 Kuopio Remix / Rauhalahden kesäteatteri

 Vuosi sitten kesäisellä reissulla Kuopiossa minulta kysyttiin ovelasti, että mitäs olisin mieltä, jos Rauhalahti Teatterissa nähtäisiin seuraavana kesänä Kuopio-versio Työviksessä vuosia pyörineestä ja ennätyksiä tahkonneesta Vuonna 85 -nostalgiatripistä. Vastasin, että tulisin paikalle siinä tapauksessa, että murteellaviäntämistä olisi runsaasti. Tässä sitä nyt sitten taas ollaan, sitä saa mitä tilaa!

 Lähdimme taas aamuvarhaisella Hämeestä Savoa kohti ja ensimmäisenä etappina aiemmilta kesiltä tuttu Hotellilaiva Wuoksi. Satamassa oli samaan aikaan viinifestarit, mutta ne eivät menoa haitanneet. Laivan terassilta oli suora näkymä lavalle ja screenille (mitä nyt pari puuta välissä) ja illalla tuli kuunneltua/katseltua tovi Ellipsiä, halusi tai ei. Laivalta pääsimme yllärinä vuosi sitten teatterille Speden kuuluisalla avoautolla ja tänä vuonna pummasimme kyydin nuorelta Spedeltä. Ei hassumpi tuuri. (Iltasella paluu sitten tapahtui ”Maunon” rättisitikan kyydissä, joten näemmä on aina jotain erikoista kyytiä luvassa!)

 Vaikka Tampereella katsojaennätykset paukkuivat (minunkin tutuissani muutama, jotka näkivät Vuonna 85:n eri versioita suhteellisen monta kertaa), silti lienee olemassa väkeä, jotka eivät tiedä koko spektaakkelista yhtikäs mitään. Kasarinostalgia koskettaa kyllä laajempaakin väkeä. Samoja biisejä soitettiin ympäri Suomen ja samat asiat koskettavat ihmisiä edelleen. Rakkaushuolet lähinnä, sydämen asioissa on aina murehdittu ja pulloja korkattu ja isommista kuvioista haaveiltu- eikä mikään tule muuttumaan sen suhteen jatkossakaan. Itse muuten kävin aikoinaan katsomassa esitystä muistaakseni vain kolme kertaa, ja sekin koostui parista eri versiosta. Viimeisestä kerrasta on sen verran aikaa, että autuaasti olin ehtinyt unohtaa muutamat käänteet ja muutenkin oli hyvä, ettei esitys ollut ehtinyt muotoutua liian tutuksi ja rakkaaksi. Siinä on omat kompastuskivensä.

 Mikä ihme on Vuonna 85? Eräänä kesäisenä iltana Tommin (Tuomas Koponen) ja Karoliinan (Iitu Apell) katseet kohtaavat ja edessä on kuuma yhteinen yö. Seuraavana aamuna huumaavaa neitoa ei näy missään, kas kun tämä on lähtenyt ystävättärineen kiertämään Suomen festareita. Tommi siitä sitten koslallaan perään ja arvatkaa vaan löytääkö hän neitoa? Eipä löydä ei. Edessä on karu paluu takaisin duuniin, ei suinkaan Lokomolle vaan tietysti Savon Sellun porukoihin. Sitten on tämä varsin värikäs duunikaveriporukka, joka ei totisesti lasiin sylje vapaa-ajallaan. Yhdessä vietetään hetki jos toinenkin Pallen (Kalle Pakarinen) omistamassa Alabama-ravintolassa, jossa Jyrkiboy (itse Sakari Kuosmanen) pitää ovella jöötä. Pallella on mahtavia uutisia kerrottavanaan rakkausasioihin liittyen. Ohessa sitten seurataan ujonpuoleisen Maunon (Santeri Niskanen) haaveiluja kitarasankaruudesta ja tähteydestä.

 Siinäpä se. Kuka saa kenet? Kuka vei sukset? Potkaiseeko kilju takaisin? Miten käy Hanna Partasen lihisten ja myyjän? Voittaako KuPS? Kuka oli Holmesin John? Pääseekö Mauno kitaroineen parrasvaloihin? Tarina itsessäänhän ei ihmeitä tarjoa, mutta musiikki! Homman juju on nimittäin se, että esityksessä kuullaan kolmisenkymmentä Suomi-rockin klassikkoa kolmikolta Juice Leskinen-Eppu Normaali-Popeda. Klassikon aineksia siis, eivätkä biisit suinkaan soi levyltä vaan ne vedetään livenä vaihtelevalla tyylillä mutta tiukalla rock-asenteella. (Väliajalla ja ennen esitystä soi kajareista Dingo.)

Rauhalahti Teatterissa on hieno yhteisen tekemisen meininki (ja pääsylipputuloistakin lahjoitetaan 1€/lippu hyväntekeväisyyteen) ja taas on saatu haalittua porukkaan mukaan uusia kykyjä joilla ääntä ja intoa piisaa. Näyttämöllä tuntuu olevan kivaa ja se välittyy myös katsomoon. Karmeita vaatteita ja korneja takatukkaperuukkeja ja pastellisävyjä piisaa yllinkyllin, taattua kasarinostalgiaa siis. Suurta hupia irtoaa viinan kanssa läträämisestä ja mm. polttarihiihtelystä, ja kyllä tässä oma hohtonsa on murrepitoisella jutustelulla. ”Mitteepä Mauno?”

 Minulla oli aikanaan muutama selkeä suosikki biiseissä ja kas kummaa, tässäkin samat kappaleet nousivat suosikeikseni. Pimeyden tango, Kellot lyö sekä Yö (joista jälkimmäinen taitaa puuttua biisilistasta?), ja näistä vielä erikseen KuPSin mies Jamppa Kääriäisen vetäisemä Kellot lyö, voi jumalaare sentään! Laulajista Iitu Apell erottui kyllä porukasta, hänellä on kyllä niin uniikki ääni, että. Biiseissä itseoikeutetusti mukana oli tietysti myös Juicen Kuopio tanssii ja soi.

Sadekaan ei haitannut menoa, kun Mauno villitsi yleisöä loppuvedossaan ja jalka vispasi tahdissa yhdellä jos toisella. Tässä vaiheessa älysin että ai niin, esityksessähän olisin voinut ottaa kuvia, mutta jotenkin ote siinä katsomiskokemuksesta herpaantuu, jos alkaa kesken kaiken kaivella kännykkää laukustaan.

 Kahvilan puolella oli muuten rokkiolutta myynnissä! Ja sellainen huomio vielä, että mieheni mielestä Sakari Kuosmanen näytti hämmentävän paljon Dingon Jontulta peruukissaan. Samaa näköä oli kyllä.

 Kannattaa siis suunnata Rauhalahti Teatteriin kuuntelemaan hyvää musaa ja irrottautumaan arjesta, lisäinfoa tästä linkistä. Jos taas liikut Tampereella, kannattaa suunnata museokeskus Vapriikkiin ja Teatterikaupunki-näyttelyyn. Siellä on nimittäin esillä matskua ja muistoja alkuperäiseen ”kasivitoseen” liittyen, itse en tosin ole vielä ehtinyt käymään siellä.

Esityskuvat (c) Lauri Qvick

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Rauhalahti Teatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 1.7.2019