Musikaali – Turun Kaupunginteatteri – Turku

Tom of Finland

Jumala loi miehen, mies loi Tom of Finlandin. Nahkamiehen ja miljoonille ihmiselle oikeuden hengittää ja rakastaa.

Musikaali kertoo Touko Laaksosen matkan Tom of Finlandiksi. Se näyttää kaarinalaisen opettajaperheen lahjakkaan, omalaatuisen pojan tien maailman tunnetuimmaksi suomalaistaiteilijaksi. Mieheksi, joka piirsi fantasiansa niin tosiksi, että miljoonat miehet löysivät itsensä ja seksuaalisuutensa ja enemmänkin: Tomin piirrokset antoivat heille syyn avata silmänsä aamulla. Enemmistölle Laaksosen työt raottivat verhoa maailmaan, joka siihen asti oli ollut tuntematon, varjoissa, jopa kielletty ja rangaistava.

Musikaali haastaa katsojat ajatusleikkiin, että Tom of Finland ja hänen taiteensa ovat olleet maailmanlaajuisesti eräs suurimmista vaikuttajista homojen vapautumisessa ja tasa-arvoisemman aseman saavuttamisessa – verrattavissa Martin Luther Kingiin mustien oikeuksien puolestapuhujana.

Tarina perustuu tositapahtumiin, mutta kun taiteilijan kuvat vuosien vieriessä karnevalisoituvat ja paisuvat, myös musikaali lisää panoksia. Tom of Finlandin maailmanvalloitus saa koomisia ja kuvitteellisiakin sävyjä. Samalla teos antaa tuoreen, harvoin kuvatun näkökulman suomalaiseen elämänmenoon sota-ajalta viime vuosituhannen lopulle.

”Musikaali on puhdasta iloa alusta loppuun”, musikaalin libreton kirjoittaja Tuomas Parkkinensanoo.

”Se sopii kaikille jotka rakastavat ja haaveilevat. Kaikille jotka iloitsevat elämästä ja nauttivat aistillisuudesta, pitävät komeista miehistä, kauneudesta ja kiusoittelusta. Ja kaikille, jotka haluavat nähdä teatterissa jotain, mitä he eivät ole koskaan aiemmin nähneet tai kokeneet – edes hurjimmissa fantasioissaan.”

Musikaalin säveltävät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos. Ohjauksesta ja koreografiasta vastaaReija Wäre.

”Musikaalitaivas on fantasiaa, kuvitteellinen maailma, jossa kaikki on mahdollista. Aivan kuten Touko Laaksosen piirroksissa”, Tuomas Parkkinen summaa.

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri

Olen tässä nyt istunut toisen ensi-illan jälkeen useamman tunnin koneen ääressä tyhjää ruutua tuijottaen, saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aluksi tuntui siltä, että Tom of Finlandista on helppo kirjoittaa. Joskus teksti ikään kuin syntyy itsekseen ja sormet liitävät näppäimistöllä, ja näkemäni esityksen maailmaan ja muistoihin on helppo sujahtaa. Minähän en tee mitään muistiinpanoja ja kirjoittaessani palaan takaisin katsomoon. Nyt paluu sinne on jotenkin hankalaa; en saa tunnelmasta kiinni näin kotioloissa millään … ja kun tarkemmin miettii, vaikeaa se olisikin, sillä sen verran uniikista ja ennennäkemättömästä kokemuksesta Tom of Finlandin kohdalla on kyse.

En muista missä, milloin ja miten ensimmäisen kerran törmäsin Tom of Finlandin piiroksiin. Muistikuvissani on mustaa nahkaa, koppalakkia, kiinteitä pakaroita ja muhkeita housunetumuksia. Viiksiä. Luulin, että kuvissa usein näkyvä nahkahousumies on nimenomaan Tom of Finland, ja kaikki muut hahmot sen tyypin eri puolia. Kiehtovaa ja rohkeaa on kynän jälki, upeita raamikkaita uroksia, ajattelin. Luulin, että piirtäjä on joku amerikkalainen mies. Kyllä. Täytenä yllätyksenä tulikin sitten myöhemmin näkemäni dokumentti, jossa kerrottiin miehestä piirrosten takana. Touko Laaksonen! Dokumentin nähtyäni olin erittäin iloinen siitä, että mies olikin suomalainen. Waude! Oman tiensä kulkija ja ylpeä siitä. Miksi hänestä ei kohkata täällä paaljon enemmän?

No, vierähti useampikin vuosi ja sittenhän se Tom of Finland-hehkutus alkoikin kunnon rytinällä. Pian piirroshahmoja oli lakanoissa, patalapuissa ja postimerkeissä. Ai että oli kiva lähetellä piukoilla pakaroilla varustettuja kortteja valikoiduille vastaanottajille. Tähtihetkiä koettiin Helsingin Taidehallissa viime toukokuussa, kun vietin laatuaikaa itseni ja mielikuvitukseni kanssa hartaasti kuvia tutkien ja ihastellen, uteliaana. Suuren vaikutuksen teki etenkin leikekirjaosasto, jossa oli Toukoa inspiroineita kuvia ja hahmoja vitriinikaupalla. Näyttelystä poistuttuani oli koko maailmaa syleilevä fiilis – miten kaunista ja hienoa juuri näinkään, en mitään rumaa tai likaista, piilossa kaikkien katseilta pidettävää.

Uutinen Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalista (ja sitä ennen vielä leffaprojektit, joista ensimmäinen valitettavasti kariutui ja toinen on piakkoin ensi-illassa) sai minut hihkaisemaan riemusta ja putoamaan melkein penkiltä. No nyt on kovaa kamaa tulossa! Mietityttämään jäi se, että miten piirroshahmot herätettäisiin henkiin ja millä tavoin seksuaalisuus tuotaisiin eteemme niin, ettei katsoja tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Parasta tietysti olisi, jos katsomoon saisi houkuteltua myös ennakkoluuloista porukkaa, jotka sitten poistuisivat ei-niinkään-uusina-ihmisinä, vaan uusia ajatuksia pää täynnä. Näinkin voi tehdä, näinkin voi elää, rakastaa, olla onnellinen. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rakastaa. Visioin mielessäni myös pulleita etumusleivoksia sekä käsiohjelman, josta ponnahtaisi silmille ehta Kake (se nahkahousumiehen prototyyppi). Nämä jäivät toteutumatta, mutta en ollut pettynyt kuitenkaan. Unessani näin musikaalin näyttävän loppukohtauksen, jossa valtaisa raskas esirippu putoaisi ja sen takaa paljastuisi silmänkantamattomiin portaita ja kymmeniä, jopa satoja koppalakkisia nahkahousumiehiä tanssimassa synkassa (ja kaiken komeuden keskeltä laskeutui vielä silinterihattuinen Jorma Uotinen…).

Löpinät sikseen. Vähemmästäkin on varmaan käynyt selville, että odotin musikaalin ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Perjantaisen ekan ensi-illan tiimoilta kantautui ylistäviä viestejä jo korviini ja matka Hämeenlinnasta Turkuun sujuikin lähinnä käsiä hieroskellen. ”Ai että! Kohta se alkaa!” Suureksi riemukseni paikalle oli saapunut yksi todella näyttävästi mustaan nahkaan pukeutunut herra (kuulemma Mr Fetish Finland) ja ilo oli melkoinen, kun hän istuutuikin eteeni.

Toukon lapsuudesta lähdettiin liikkeelle. Taiten oli toteutettu kiinnostuksen herääminen piirtämistä, salskeita miesvartaloita ja pitkiä saappaita kohtaan. Pian oltiikin jo sodassa (upeasti laskeutui punainen hurme katsomon yli ja näyttämön poikki), sotapoikien kuoroharjoituksissa ja pimeillä kujilla ja puistoissa pitämässä savuketta tietyllä tavalla, vihjeeksi muille. Nautin kovasti merimiesten ja kumppaneiden pukujen istuvuudesta ja ryhdikkyydestä, silkkaa materiaalia Toukon piirroksille.

Vapautunut nauru raikasi useampaan otteeseen katsomossa. Tämä ei ole totisesti mitenkään ryppyotsaisesti toteutettu ja asiat sanotaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Uuden ajan ”isojen poikien lauluja” roppakaupalla! Ihanan ronskia puhetta, ja sama vielä englanniksi tekstitettynä. Markus Palin (Mika Kujala) epätoivon vimmalla laulamassa korkealta ja kovaa, että ”en ole niitä!” ja sitten jostain syystä pyörimässä miestenvessan kulmilla siveyspoliisina, ja joka välissä muutenkin julistamassa omaa heterouttaan. Toukon (Olli Rahkonen) ei tarvitse julistaa yhtikäs mitään, hän vain on ja antaa kynän puhua, se riittää. Musiikkikappaleiden nimet ovat silkkaa timanttia, vai mitä sanotte esimerksi teoksista ”Puistohomojen baletti I-III” sekä ”Panen paperilla”? Epuilla oli jo ”Tahroja paperilla”, mutta tämä oli vielä stydimpää kamaa. Tähän sitten vielä asiaankuuluvat koreografiat, poseeraukset, raamikkaat miehet toistensa tekstiileissä ahnaina kiinni. Ja Toukon kynä piirtää kaiken meidän iloksemme. Eihän tuommoista voi kuin katsella silmät kiiluen.

Hiukan ennen väliaikaa nähdään kohtaus, joka veti ainakin meikäläiseltä pasmat sekaisin koko väliajaksi ja vähän kotimatkallekin. ”Tukkilaiset tulee” sai aivan uuden käsitteen ja vaalea viikinki Pekka (Jonas Saari) lasketteli kavereineen menemään keksit tanassa muuallekin kuin Physique Pictorialin (Kuntoilun kuvalehti, alan miesten makuun, toimitetaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa) kanteen. ”Me tulemme taas sinä tyttöni poikani hoi”  pyöri päässäni koko väliajan enkä saanut sanottua yhtään mitään järkevää sen vartin aikana. Eipä kyllä saanut moni muukaan, ottiatuota. Miestenvessassa oli ollut kuulemma oudohko tunnelma. Ja nähtiinpä se Kakekin (Ville Erola) vihdoin ja viimein ennen väliaikaa, mutta kyllä ne tukkipojjaat jäi päälimmäisenä mieleen. Oikein sapetti kun tiedosti sen, että noiden tukkilaisten sekaan ei naisilla olisi niin mitään asiaa. Ihan kateeksi kävi.

Ensimmäisellä puoliskolla saimme tutustua myös Veliin (Jukka Nylund), joka oli Toukon elämänkumppani liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin nopsaan tämä yhteiselo tuli kuitattua tässä ja Jukka Nylundia olisin halunnut kuunnella (ja toki myös katsella) hivenen enemmänkin. Velin kuolema tuli vähän puun takaa. Samoin Toukon sisar Kaija (Anna Victoria Eriksson) jäi hivenen outoon valoon minulle, noinko hän nyt sitten jäi vain lehdelle soittelemaan tässä?

Nooh, loppukohtauksessa ei ihan satoja nahkahousumiehiä kiemurrellut, mutta vähempi on enempi. Ei oikein tiennyt minne oli katsellut ja parastahan oli nimenomaan se, että silmäkarkkia riittää, katsoi sitten minne tahansa. Bileet pystyyn!

Loppuun lyhyt tiivistys : Minulle parasta tässä oli tekemisen riemu ja ilosanoma, joka välittyi viimeiseenkin penkkiriviin asti. Monipuoliset sävellykset ja railakkaat sanat. Olen aina halunnut nähdä miespareja tanssimassa lähekkäin ja laulamassa herkkiä balladeja toisilleen – nyt tuli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tomin piirrosten henkíinherääminen isojen projisointien myötä. Tämä oli suuri suomalainen kulttuuriteko ja syystäkin Suomen satavuotisjuhlien aatelia. Andy Warhol. Osmo ja Rauni. Sanoinko jo tukkilaiset? Mitä tapahtui tullissa sermin takana…

Isoin juttu ja eniten kolahtanut pitää hehkuttaa vielä erikseen, joten onnea Turun Kaupunginteatteri siitä, että teillä on joukossanne Olli Rahkosen kaltainen tekijämies, tekijä ja mies! Mikä luontevuus ja koko olemus ja rauha ja läsnäolo ja ääni ja ja ja jne. Olen ihan myyty! Pistäisin hänet ykkösketjuun ihan joka paikkaan ja paalupaikalle ja vaikka minne. Menkää ja todetkaa tämä itse. Olli on täydellinen Touko Laaksosen roolissa, paremmaksi ei voisi enää pistää kukaan. (Toki luotto on vahva leffassa Pekka Strangiinkin, mutta elokuva on ihan toinen juttu se.)

Musikaalin yleissivistävin osio nähtiin sitten kotona, kun kädet puuskassa muka ei-niin-vaikuttuneena puolet esityksestä vieressä tönöttänyt kuski/aviomieheni intoutui ensin kertomaan, että oli tiennyt aiemmin kyllä Tom of Finland-kuvat, muttei tiennyt yhtään kuka kuvat oli piirtänyt ja oliko tosiaan suomalainen mies ja mikäs hänen nimensä nyt taas sitten olikaan. Samaan hengenvetoon sitten loihe esittelemään hienoja mustia saappaitaan ja lähti ne jalassa ylpeänä kauppaankin tuossa sunnuntaipäivän ratoksi. Ei tuonut sentään Koskenlaskijaa tullessaan.

Kolminkertainen eläköönhuuto Tom of Finlandille!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 29.1.2017