Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Sademies / Tampereen Teatteri

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva ”Rain Man”. Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä ”Inishmaanin rampa”. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen ”joo” tai ”en mä tiedä” ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan ”viisauksia” sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen…

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita – tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

 Pieni loppukevennys… Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 8.9.2018