Piina

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Piina / Tampereen Teatteri

”Minä olen sinun ykkösfanisi!”

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota…

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua… Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan… Pari-kolme kertaa sanoin ääneen ”ei saatana” kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja ”kauhuteatterin” näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha…) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin ”ykkösfani”, vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen…

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 5.10.2019