Tragikomedia – Peacock-teatteri / Suomen Komediateatteri – Helsinki

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Myydään 3h + k / Suomen komediateatteri / Aleksanterin teatteri

Pidin kovasti Aleksanterin teatterissa vuosi sitten näkemästäni Suomen Komediateatterin Uusioperh(s)e-nimisestä näytelmästä ja koskapa tässä oli lähestulkoon sama työryhmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan. Ensi-illan vietin töissä, mutta onneksi minulle järkkääntyi paikka enskaria edeltäneestä ennakosta. Mukava paikka olikin, sillä vieressäni istui yllättävä ”tuttu” Lahden Kaupunginteatterista, ja saimme pienen teatteriaiheisen keskustelunkin aikaan ennen toisen puoliskon alkua.

 Ronja (Ella Pyhältö) on miehensä Laurin (Matti Ristinen) kanssa tyhjentämässä vanhaa lapsuudenkotiaan tavaroista ja näemmä myös muistoista. Tarkoitus olisi pistää asunto myyntiin, mutta eipä se niin helppoa tunnu olevan. Ikkunasta näkyy naapurin tontille, ja siellä nuoruudenystävä Jorma lapsineen touhuaa. Ronjan mielen täyttää haikeus moista menoa katsellessa. Hänellä on ihana aviomies, mutta jotain puuttuu, jotta perhe tuntuisi kokonaiselta. Lapsettomuus tuntuu hiertävän suhdetta ikävällä tavalla, ja Ronja näkee kaikessa (jopa nuuskivissa koirissa) viitteitä siitä, että joskohan nyt olisi tärpännyt ja ns. ”nalli napsahtanut”. Lauri suree asiaa omalla tavallaan. Selkeästi pariskunnalla on vielä kipinää tallella, mutta hiipumaan päin hiljalleen ollaan. Vai ollaanko?

 Lapsuudenkoti ei olekaan niin tyhjä miltä aluksi näyttää ja pelkkiä muuttolaatikoita täynnä. Jostain paikalle tupsahtaa sopivalla hetkellä Ronjan herttainen äiti (Titta Jokinen), joka toisaalta jakelee auliisti omia mielipiteitään ja neuvojaan, ja toisaalta taas osaa rauhoittaa ja silittää hiuksista tavalla, jonka vain äidit osaavat. Kannattaako kuunnella äidin ohjeita ja minkälaisista asioista kannattaisi jo hiljalleen päästää irti? Siinäpä on Ronjalle ja itse kullekin pohdittavaa aika tavalla.

 Asuntokaupoissa tarvitaan tietenkin myös kiinteistövälittäjää ja koko näyttämö sähköistyy välittömästi energiapakkaus Maaritin (Kiti Kokkonen) saapuessa paikalle. Maaritin nauru ja tokaisut tarttuvat ja huvittavat, ehdotankin että synkkään kaamosaikaan pitäisi nautiskella vähintään yksi kitikokkonen päivässä ja johan piristyisi! Maarit paljastuu Ronjan rakkaaksi lapsuusaikojen ystäväksi ja vieläpä Jorman vaimoksi. Täydellinen idylli, jota Ronja ja Lauri eivät saa millään aikaan yrityksistä huolimatta.

 Tällä kertaa tunnistin itseni siitä, että täysin tuntemattomille on paljon helpompi puhua vaikeistakin asioista kuin sille, jonka kanssa nimenomaan pitäisi puhua ja keskustella asioista. Väliäkö sillä, että toisessa päässä lyödään luuri korvaan kesken sanatulvan. Helppoa on puhua, kun ei tarvitse katsoa toista silmiin. Helppoa on myös kuunnella sitä pään sisäistä ääntä, mutta onko se oma ääni vai jonkun toisen?

 Pidin kovasti siitä, että aika usein hymyilytti ja nauratti, ja sitten samaan hengenvetoon alkoikin mietityttämään, että milles tässä oikein nyt naureskellaan. Mitä minäkin sillä pakenen, että välillä moneen kertaan päivässä tartun imuriin ja olen siivoavinani?

Jos mielii katsomaan hyväntuulista, ajatuksia herättävää näytelmää, kannattaa suunnata Aleksanterin teatteriin ja tsekata tämä. Esityksiä on mahdollista nähdä myös muilla paikkakunnilla.

 Tajusin vasta tässä kirjoitellessani, että näin Matti Ristisen ensimmäistä kertaa livenä! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sano…

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraan, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 2.2.2017