Lauluja harmaan meren laidalta

Tapahtuu syrjäseudulla Itämeren rannalla ja Onni-keskuksessa näinä aikoina. Kevät. Hidas tempo.

Näin määrittelee tekstiään kirjoittaja Pipsa Lonka. Tähän voisi lisätä: Hiljainen komedia. Lämmin, välittävä tunnelma. Kontekstin kaikelle luo merennousu, laajemmin ilmastonmuutos.

Tapahtumapaikka on kylä Itämeren, ja miksei vaikkapa Pohjanlahden, rannalla. Sellainen pieni taajama, jota juuri ja juuri voi hyvällä tahdolla kutsua kyläksi. Sellainen, joita Oulun ympärillä vielä on vaikka kuinka. Tämä on tuttu maisema, näytelmän kuvaamat henkilöt ovat tuttuja hahmoja niin ikään. Ihmisiä, jotka tekevät omia hommiaan, omalla tyylillään, koska niin on totuttu elelemään. Kenestäkään varsinaisesti piittaamatta, ketäpä näiden syrjäseudun ihmisten elämät nyt paljon kiinnostaisivatkaan. Kaikki on siis turvallisella tavalla uomissaan.

Paitsi että meri on alkanut nousta. Vesi liplattaa iloisesti punamultaisten mökkien lattioita peittäen. Tarkastaja iskee maahan kyltin: asuinkelvoton alue. Moinen tieto halutaan toki unohtaa, ja unohdetaankin, niin pitkään kuin pystytään. Niin pitkään, kunnes kunnan kyyti Tiitisen ajamana saapuu hakemaan asukkaat evakkoon Onni-seniorikeskukseen.

Ja siellä sitä sitten ollaan, yhtäkkiä irti totutusta, irti omasta maisemasta, irti kaikesta siitä, mihin on juurruttu. Mutta onneksi kyläläisillä on toisensa. Sieltä se lohtu voi löytyä, ja löytyykin. Kaikille löytyy joku, johon turvautua, yksin ei jää kenkään. Katastrofinkin keskellä meillä on toisemme.

Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Agency North. 

Tuomas Rinta-Panttila, ohjaaja (vierailija)
Tuomas Rinta-Panttila on valmistunut Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2003 ja ohjaajaksi vuonna 2019. Näyttelemistä hän ei ole kokonaan hylännyt, mutta nauttii tällä hetkellä enemmän ohjaamisesta. Hänen ohjauksiaan on nähty muun muassa Teatteri Takomossa, Kansallisteatterissa ja Vaasan kaupunginteatterissa.

”Pari vuotta sitten bussia odottaessani ja sosiaalista mediaa plärätessäni silmieni eteen lävähti otsikko ”Miksi ketään ei kiinnosta – Suomi romahtaa muiden mukana 35 vuoden päästä”. Uutinen käsitteli ilmastonmuutosta. Se oli jotenkin hyvin konkreettinen havahtumisen, voisi melkein sanoa paljastumisen hetki. Kuin salamanisku. ”Me elämme maailmanloppua, eikä se ole tämän kummempaa”. Maailma saattaa olla hitaasti taittumassa kohti tuhoaan ja tietomme tuhon syistä kasvaa päivä päivältä, mutta kaikesta huolimatta elämme elämäämme suhteellisen arkisesti ja, voisiko sanoa, normaalisti. Ainakin minä elän: käyn kaupassa, teen ruokaa, haen lapsia päiväkodista, teen töitä, tapaan ystäviä, vien lapsia harrastuksiin, käyn elokuvissa, maksan laskuja… Keskellä maailmanloppua.

Tällaisesta kaksijakoisuudesta kertoo Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta. Hyvin kauniisti, ihmeellisen lämpimästi ja täysin syyllistämättä. Kun edellä kuvatun havahtumiseni jälkeen törmäsin tekstiin, ei tuntunut olevan muuta vaihtoehtoa kuin tarttua siihen, ohjata se. Se kertoo minusta, se kertoo ajastamme. Se kertoo meistä, niin kuin hyvän teatteritekstin kuuluukin.”