Lampaansyöjät

Ihminen yhteiskuntaan eksyneenä eläimenä

“Siitäkin syksyn lähestymisen havaitsi, ettei mitään ratkaisevaa tänäkään kesänä ollut tapahtunut. Kaikki oli niin kuin ennenkin, kuten tuhannesti ennenkin. Olipahan vain maa, ja sen pinnalla ihmisiä, laiskoja ihmisvökäleitä kesässä. Ja eläimiä, maisemaa, sään vaihteluita. Ja sanomalehtiä, selitteleviä, syytteleviä, kertovia, tietäväisiä lehtiä. Televisiossa epäkohtia, yhteiskunnan vastaisuutta ja röniseviä, öliseviä näyttelijöitä jotakin julistamassa.”

Veikko Huovisen vuonna 1970 kirjoittama romaani on kertomus kahdesta lampaansyöjästä, Sepestä ja Valtterista, ja heidän retkestään halki Suomen. Kirjailijan mukaan alkuperäismateriaali on “raportti siitä millaisia ovat kahden koirasihmisen puheet, kun he irrallaan ovat ja keskustelevat ajankohtaisista aiheista ja perimmäisestä kysymyksestä”.

Valtteri Halisevan ja Jussi Lankosken Lampaansyöjät-esitys nojaa Huovisen runolliseen kielenkäyttöön ja huumoriin, jota on kuvailtu kansan- ja korkeakulttuurin sekoitukseksi. Riisuttu näyttämö toimii road trip-henkisen seikkailun miljöönä, jossa ei sanoja ja luoteja säästellä. Lampaiden syömisen lomassa Sepe ja Valtteri käsittelevät mm. saasteongelmaa, ruokatottumuksia, ydinaseita ja sotimista, mainosmaailman kiiltokuvia sekä sukupuolittamisen problematiikkaa. Yllättävän ajankohtaiset aiheet käsitellään huovismaisella huokoisuudella, sillä hetkenä minä hyvänsä saattavat lampaansyöjät yhtäkkiä vain todeta että Sophia Lorenilla on varmasti Euroopan makein kassi!