Tenorit liemessä

Tenorit liemessä

Ken Ludwig

Yksi hotellisviitti, kolme tenoria, kaksi vaimoa, kolme tyttöystävää, ja stadion täynnä kirkuvia faneja. Mikä tässä muka voisi mennä vikaan? Eletään 30-luvun Pariisissa ja näyttämö on katettu valmiiksi vuosisadan konserttia varten – kunhan manageri saa estettyä italialaisen lemmenkipeän supertähden ja hänen kuumaverisen vaimonsa aiheuttamasta kaaosta kesken valmistautumisen. Seurauksena on päätähuimaava sekaannusten sarja ja kaikkien aikojen konsertin pitäisi alkaa muutaman tunnin päästä… Farssin ja komedian neron Ken Ludwigin edellinen suurmenestys Kaupunginteatterissa oli Diivat, ja nyt hän palaa saman riehakkaan energian kera tarjoamaan farssin ystäville illan täydeltä puhdasta riemua.

 Tästä esityksestä löydät myös Teatterikärpäsen puraisuja blogin sivun alta. 

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri

Meikäläisellä alkoi olla farssikiintiö jo hitusen täynnä (tosin Näytelmän joka menee pieleen voisin mennä katsomaan kerran kuussa koko loppuelämäni ajan), mutta missä Iikka Forss, siellä Teatterikärpänen melkeinpä joka kerta ja niin löysin itseni vaihteeksi Arena-näyttämön sumpusta. Enkä tälläkään kertaa jättänyt takkiani narikkaan, koska nouto kestää ikuisuuden.

 Ollaan pariisilaisessa hotellissa 30-luvulla ja näillä näppäimillä olisi alkamassa kolmen kuuluisan tenorin stadionluokan konsertti, eli mistään pienistä yleisömääristä ei olisi kyse. Jussi Björling-mokoma on tehnyt kuitenkin jonkinsortin oharit (ruotsalaista vittuilua sanan varsinaisessa merkityksessä siis) ja sekös tuottaja Henry Saundersia (Taneli Mäkelä) sapettaa. Paikalla onneksi on kaksi tenoria, herrat Max (Santeri Kinnunen) ja Tito Merelli (Eero Saarinen), vaan mistä saataisi kolmas? Tilanteen pelastaa nuori ja salskea tummatukka ja kuuma nimi Carlo Nucci (Iikka Forss), joka on ikäväkseen hetkeä aiemmin aiheuttanut vahingossa melkoisen sekaannuksen, johon liittyy niin Titon vaimoa (Riitta Havukainen) kuin tytärtäkin (Oona Airola). Perinteisen ovifarssikohelluksen ainekset ovat kasassa ja seurattavaksi jää, millainen soppa tällä kertaa keitellään nautittavaksi.

Makoisa soppa siitä syntyikin! Paikalle saatiin lisäksi hämmentävän paljon Tito Merelliä muistuttava laulava piccolo Bebbo (Eero Saarinen) sekä yllättävä visiitti kuuluisan sopraanon Tatjana Racónin (Jonna Järnefelt) muodossa. Ovista kyllä tultiin ja mentiin, mutta hämmennystä aiheutti etenkin se, miten Eero Saarinen sukkuloi paikasta toiseen kaksoisroolissa ja miten kierroksia lisättiin kohti loppua, joka sitten olikin yllättävän seesteinen.

 Hupaisinta antia oli tenorikolmikon malliesimerkki taidokkaasta ja sielukkaasta laulannasta ja tulkinnan määrästä, etenkin Santeri Kinnusen esimerkillinen kasvojumppa hihitytti kummasti. Minua viehätti lisäksi Carlo Nuccin varjonyrkkeilyliikkeet sekä Jonna Järnefeltin hiottu tyylikyys yhdistettynä pakahduttavaan intohimoon.

Loppupuolella tuli nähtyä ja koettua hyvä esimerkki teatterin taiasta. Teki mieli hihkaista ääneen ”Mitä helvettiä!” kun silmien edessä tapahtuu jotain, mitä jää pohtimaan huuli pyöreänä. Erityisen hauska oli myös takaisinpäinkelaus lopusta alkuun ja sehän on aina hauskaa, kun jollakin palaa käämit totaalisesti. Tällä kertaa hermonsa menettää useampaan otteeseen tuottajahahmo Henry Saunders ja kuppi menee nurin muistakin kuin Jussi Björlingistä.

Jälkeenpäin harmitti se, etten tutkaillut käsiohjelmaa etukäteen. Olisin nimittäin kiinnittänyt paljon enemmän huomiota kuultaviin lauluihin, parissa kun laulajana oli Mikko Vihma.

 Tämä oli oikein passeli esitys, joka kruunasi jo valmiiksi miellyttävissä merkeissä ja seurassa sujuneen päiväni. Kestokin oli erittäin sopiva, mitään ei pitkitetty tarpeettomasti ja tempo säilyi samana läpi koko esityksen.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Talle / Teatterikärpänen 26.2.2017