Riistapolku

Teatterikärpäsen puraisuja blogi

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri

 En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.

 Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo – sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.

Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?

Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

 Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, ”isi”-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa…

 Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista – ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.

Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.

Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan…

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Talle / Teatterikärpänen 16.1.2019